Myönnän. Olen blogineitsyt. Ja myönnetään, että pelottaa hieman alkaa pitää omaa blogia. Mutta kenties minun on pakko. Enhän kovakantista paperipäiväkirjaa voi noin vain mennä näyttämään muille - blogin taas voi lukea kaikki. Ja kun minulla on sitä sanottavaa niin paljon! Kaiketi ei välttämättä järkevää tai aina kaikinpuolin miellyttävää, mutta eipä tätäkään ole pakko kenenkään lukea.

Nyt lopetan tyystin itselleni selittelyn ja käväisen asiankin puolella vaihteeksi. Jokaisen elämässähän on joitakin tiettyjä aihealueita, joiden ympärillä elo pyörii. Minulla ne ovat nämä: kuntosali, liikunta, eläimet, piirtäminen, laulaminen ja äitini sairaus. Tästä viimeisimmästä haluaisin tässä ensimmäisenä kertoa.

Äidilläni on paksusuolen syöpä. Kasvain on muodostanut etäpesäkkeitä maksaan. Kasvaimia ei voi poistaa, eikä tulevaisuuden pituudesta voida sanoa mitään. Äidillä on avanne sekä venttiili, josta vatsakalvoon kertyvä neste pääsee ulos kehosta. Neste kertyy väärään paikkaan, koska syöpä sekoittaa elimistön luonnollisen toiminnan siten, ettei se enää osaa ohjata nestettä oikeaan paikkaan. Tässä siis lääketieteellinen fakta.

Tärkeämpää on mielestäni sairauden vaikuttaminen ihmiseen tuntevana olentona - mitä tunteita se aiheuttaa ja kenelle? Minulle äidin sairastuminen on ollut tukahduttavaa, ahdistavaa, se lamauttaa mielen joskus niin, ettei voi muuta ajatella. Kuin aivot halvaantuisivat ja pysäyttäisivät ajatukset syövän kohdalle. Tällaisia hetkiä tulee ehkä noin 3 viikon välein. Muulloin elämä menee omia raiteitaan, eikä syöpää juuri ajattele. Siitä on tullut jo rutiinia, arkipäivää, josta ei suremalla eroon pääse. Äidin aika on arvokasta - miksi tuhlaisin sitä säälimiseen tai surkutteluun, kun voin mieluummin iloita hetkistä, joita saan hänen kanssaan viettää.

Olemme olleet aina läheisiä niin isäni kuin äitini kanssa. He ovat aina tukeneet, kannustaneet ja kehuneet, mutta ennenkaikkea rakastaneet silloinkin kun huusin ääni jo aiemmasta huutamisesta käheänä vielä vähän lisää, kuinka idiootteja he ovat. No, tuosta nyt on aikaa. Mutta kenties rakkaus on joskus vielä koetuksella... en kyllä heti keksi mitä niin kamalaa nyt enää "aikuisena" voisin tehdä, että vanhempani eivät jaksaisi enää rakastaa minua.

Äitini on aina äitini. Aina sama huumorintaju (nauraa Team Ahmalle ja mrs Bucketille), sama kiinnostus lukemiseen (Patricia Cornwell saisi antaa äidille alennusta pitkäaikaisesta sponsoroinnista) ja sama mieltymys yksinkertaisuuteen (ei rihkamaa). En silti voi olla huomaamatta, kuinka ajoittainen katkeruus puraisee osansa äidistä. Tietenkin hän on välillä vihainen. Miksi alle viisikymppiselle, jumppaavalle ja terveellisesti aterioivalle naiselle kasvaa syöpä kiinni suolistoon? Siinä se on eikä eroon pääse vaikka asian veisi käräjille. Se perkele vie pikkuhiljaa voimat. Se vie kilot. Se vie mahdollisuudet. Se vie ilon läheisten elämästä. Se vie äidin.

Nyt käynnissä olevat hoidot olivat viimeinen hiuskarva, jonka varressa me roikumme ja toivomme ja pyydämme ja haluamme. Toistaiseksi hoito on hidastanut syövän tuhotöitä, ja äiti on hyvällä tuulella. Se saa minut melkein itkemään. Kuinka haluaisinkaan, että äiti jaksaisi olla useimpina päivinä iloinen! Kyllähän hän onkin useimmiten. Eikä pelkästään iloinen vaan myös rohkea. Urhea. Äiti on ottanut taisteluasenteen, jollaista en ikinä uskonut kuolemansairaalla olevan. Hän on päättänyt, että vaikka syöpä veisi terveyden, se ei vie häneltä täyttä elämää. Silloinhan hän voisi lähteä maailmasta saman tien. Mitä niillä jäljellä olevilla päivillä tekee, jos niitä ei arvosta? Vallankin, kun tulevaisuus on pimennossa, eikä ajan määrästä tiedetä. Parempi niin. Tuntuu, että aikaa on niin kauan, kuin lopusta ei tiedetä. Itselleen valehtelua. Entä sitten? Paskat kiinnostaa, mitä muut näkevät totuutena. Minun totuuteni on, että äitini on täällä nyt, hän sai tänään uudet hampaat poistettujen tilalle (ikenet haurastuivat hoidoista) ja hän lähtee nyt isäni kanssa kauppaan ja muutaman viikon kuluttua Kanarialle. Mikä sen realistisempaa, kuin hyödyntää jokaikinen hetki elämästä.