keskiviikko, 15. lokakuu 2008

Vuodatusta piste net

Ottaa aivoon. Iso K-Markettimme on nyt ollut tyhjillään (kaikki myyty -20%, joten hyllyt tyhjinä heti) koska viereen rakennettiin uusi Citymarket ja K-market puretaan.
 
Noh, tämä K-Market on ainoa kauppa, josta saa sekä Pirkka Ruisranskanleipää, että Pirkka juotavaa rasvatonta mansikkajogurttia. Nyt sitten kun loppuunmyynti alkoi, ei sinne enää tilata uusia tuotteita, ja olen ostanut Ruisranskani muualta. Mutta täällä ei ole kuin kaksi pikkuista K-Markettia, joiden valikoima on aika pieni, joten toisessa myydään tätä lempparileipääni ja toisessa lempparijogurttiani, mutta kummassakaan ei ole molempia, koska kaikkea tilataan niin pienissä määrissä, että tavara loppuu jo aamusta.
 
Eli kiva etsiä, sattuisiko loppuunmyynnistä olemaan jäljellä yhtään mitään. Ei ole leipää eikä jogurttia. No, menen siis toiseen K-kauppaan, jossa saattaa olla juuri ja juuri yksi leipä ja jogurtti. No, leipää sattuu olemaan tällä kertaa (paitsi ei ikinä viikonloppuisin), mutta jogurttia ei (eikä sitä saa maanantaisin kun kuulemma aina viikonlopun jälkeen on toimitusongelmia). Ostan leivän ja menen viereiseen kaupunkiin (10 min matka) katsomaan, onko siellä jogurttia. Jesh, onhan siellä se yksi ja viimeinen puteli, jonka ostankin sitten hyvillä mielin.
 
Mutta kun tämä ramppaaminen sattuu samalle päivälle kun minä ajan kaukaiseen tavarataloon ostamaan juuri tiettyjä ja harvinaisia terveyssiteitä ja ripsiväriä, ja siellä sanotaan etteivät he myy siteitä ja ripsiväreissä oli toimitushäiriöitä eikä niitä ole.......
 
Ja näitä siteitä olen etsinyt sitten jokaisesta kaupasta, myös ISOSTA S-Marketista, jossa niitä ei myöskään ole, mutta tässä kohta maan tasalle purettavassa K-Marketissa niitä oli aina. Nyt se on kiinni ja Citymarket aukeaa huomenna RUOKApuolen osalta, joten joudun pitämään jotain vuokkosten tuumanpaksuisia flanellivaippoja koko menkkojen ajan ja se ÄRSYTTÄÄ.
 
Ja miesten on turha sanoa tähän että "ei kai niillä siteillä nyt niin paljon eroja ole". On niillä.

keskiviikko, 15. lokakuu 2008

Kootut

Autoilua á la Embe.
 
Mökin pihasta lähtiessäni peruutin puuhun, koska en muistanut siinä olevan puuta. Seuraavalla kerralla viisaana tyttönä muistin puun, ja väistäessäni sitä peruutin viereiseen puuhun.
 
Kotipihassa kävelin autolle. Lasit olivat umpijäässä, joten raappasin ne lukuunottamatta takalasia. Huomasin naapurin auton myös lähtövalmiudessa autoni takana. Istuin autoon ja sivupeileistä tarkistin ettei ketään ole takana. Takalasi tosiaan oli jäässä, eikä sivupeileistä näkynyt suoraan takana seisonutta MB Vitoa, joten ei muuta kun kaasu kiireellä pohjaan ja vetokoukulla Viton kromipuskuri paskaksi. Olin vielä filmaatisena lähdössä jatkamaan matkaani, kunnes mieheni totesi että naapurillekin olisi hyvä ilmoittaa, ja tarkistaa vaurioituiko puskuri. Naapuri on onneksi mieheni ystävä. Vakuutusrahat saatuaan hän ei suinkaan käyttänyt niitä puskurin laittoon vaan...? Kyllä vain: ryyppäämiseen.
 
Pakkasin autoon kamaa mökille lähtiessäni. Osan tavaroista laitoin katolle hetkeksi. Olin edellisenä päivänä leiponut sämpylöitä ja olin viemässä niitä korissa mökille. Laitoin korin päälle myös villasukat, jotka lainasin mökiltä ja nyt aioin palauttaa. Lähdin ajamaan, kunnes vilkkaan tien puolivälissä muistin mitä katolle olikaan jäänyt. U-käännös ja etsimään sämpyläkoria ja villasukkia. Kori oli tien vieressä, sämpylät sikin sokin ja villasukat keskiviivalla. Hävetti niin kun autoja meni koko ajan, että pistin kunnon näytelmän pystyyn. Pysäytin auton ja muka hämmästyin että "mitäs tavaroita täällä onkaan!". Aina uuden tavaran poimiessani tutkin sitä muka ihmeissäni, "ja mikäs TÄMÄ on??", ettei kukaan nyt vaan luulisi että tavarat ovat minun. Aloin kerätä kamoja ja soitin samalla isälle, koska oli pakko soittaa jollekin etten nauraisi yksinäni keskellä isoa tietä. Viimeinen moka oli, että meinasin kerätä sämpylätkin takaisin koriin, kunnes pohdin toisin.

maanantai, 22. syyskuu 2008

Tuhkat Päijänteeseen

Äidin viimeinen toive (kirjaimellisesti viimeinen, tämän jälkeen hän ei voinut enää puhua) oli, että hänet tuhkattaisiin ja tuhkat heitettäisiin Päijänteeseen. Virallisesti näin ei saisi tehdä, mutta mitä pahaa tuhka voi tehdä luonnolle? Ei mitään. Juhannuspäivänä lähdimme veneellä kohti äidin lempipaikkaa Päijänteellä. Olimme kahdella veneellä. Sedälläni on iso vene, jossa oli isäni, minä, veljeni, mieheni, isän veli, hänen vaimonsa, heidän poikansa ja isän kaksi siskoa. Pienessä soutuveneessä oli isän toinen veli, hänen poikansa ja joku kolmas, ehkä isäni paras ystävä. Äitini paras ystävä ei ehtinyt paikalle, mutta hengessä oli mukana monta ihmistä, jotka eivät syystä tai toisesta päässeet järvelle mukaan. Rannalta tapahtumaa katselivat äidin veli, hänen vaimonsa sekä lapsensa ja äidin äiti.

Oli kaatosade, kun lohduttoman itkun saattelemana kaadoimme tuhkat järveen. Perään laskimme kukkia monen kimpun verran. Lopuksi täytimme uurnan kivillä ja naulasimme sen umpeen. Upotimme sen järveen. Lähdimme rantaan päin, ja aurinko alkoi yhtäkkiä paistaa. Ihan kuin silloin kun äiti nukkui pois - kun äidin tila huononi yöllä, alkoi lumimyrsky, joka loppui tasan kuudelta seuraavana iltana, kun äiti lakkasi hengittämästä. Äiti oli luonamme, katselemassa kuinka täytimme hänen toiveensa.

Ensi vuonna menemme äidin lempipaikkaan ulkomaille. Säästimme pienen määrän tuhkaa, jonka ripottelemme mereen sillä rannalla, jolla äiti kaikkiaan yhdentoista loman verran otti aurinkoa ja nautti.

maanantai, 22. syyskuu 2008

Long time no seen

Jopa vierähti aika nopeasti kesällä... En ajatellutkaan koko blogia. En halunnut lukea äitiin liittyviä kirjoituksiani täällä, mutten halua poistaakaan niitä, jos ne auttavat jotakuta. Kesän jälkeen liian aikaisin alkanut syksy tuntui järkytykseltä - kesällä jo pelkkä lämmin ja valoisa sää riitti unohtamaan ahdistavan kevään hetkeksi... nyt kylmä ja armoton syksy riisuu puut, riisuu minut esille turvallisesta pesästäni.. olen taas ajatellut äitiä, surrut enemmän. On niin ikävä. Pelkään joulua... ei se ole enää ikinä samanlainen. Ennen rakastin joulua. Nyt se uhkaa minua. Se muistuttaa muutoksesta, että jotain on nyt muuttunut lopullisesti, meitä on yksi vähemmän nyt. Äiti teki meille joulun. Kuka sen nyt tekee? Isä sanoi, ettei meidän ole pakko viettää koko joulua, jos se tuntuu liian pahalta. Kuitenkin sanoin hänelle, että haluan viettää sitä siksi, koska äiti piti joulusta ja panosti siihen joka vuosi. Ehkä tänä vuonna onkin Äidin muistojoulu. Se sattuu. Sattuu sattuu sattuu, eikä pääse pakoon. Se tulee, ei joulua voi unohtaa tai kiertää - se näkyy kaduilla jouluvaloissa, näyteikkunoissa, tonttupukuisissa lapsissa. Televisio ja radio täynnä jouluohjelmaa. Lehdet jakelevat jouluvinkkejään. Naapurit kantavat kuusta sisälle. Miten joulua voi varoa - ei mitenkään. Pelottaa.

perjantai, 9. toukokuu 2008

I look in the mirror and see your face - if I look deep enough

Ikävä. Ikävä. Ikävä, ikävä, ikävä.

"How can I miss you if you never go away" -tilanteet ovat tuttuja parisuhteissa. Mutta kun läheinen nukkuu pois, sitä viettäisi vaikka loppuelämänsä jokaisen minuutin hänen seurassaan kyllästymättä, jos hänet vain saisi takaisin.

Olen aina ajatellut, ettei saa mennä nukkumaan sopimatta riitaa. Ikinä ei voi tietää, mitkä ovat viimeiset sanasi rakkaalle ihmiselle - ikinä ei saa pitää itsestäänselvyytenä läheistä ihmistä, vaikka tätä näkisi joka päivän joka sekunti. Kyllähän siihen syyllistyy jokainen joskus, mutta sitten kun menettää jonkun niin rakkaan ihmisen viereltään, alkaa oikeasti oppia arvostamaan läheisiä ihmisiä ja yhteisiä hetkiä. Minä tosin syyllistyn nykyään vielä entistäkin enemmän ylihuolehtimiseen. Pelkään jatkuvasti menettäväni rakkaat läheiseni. Äidinkin kohdalla kyse oli terveestä, vielä nuoresta naisesta, jolla piti olla pitkä tulevaisuus edessään. 2,5 vuotta myöhemmin äitiä ei ole. Kuolema kerää pois kenet haluaa. Ei se paskiainen katso aikaa eikä paikkaa. Sille kaikki me olemme kasvotonta massaa, jota pitää karsia jotta uutta mahtuu tilalle. Mutta kukaan uusi ei voi ikinä olla yhtä hyvä, yhtä tarpeellinen, yhtä puhdas, kuin äiti oli. Korvaamaton, rakas äiti.

Välillä mietin, enkö ansainnut enempää yhteisiä muistoja äidin kanssa? Enkö ollut tarpeeksi hyvä saadakseni pitää äidin täällä, näkemässä tulevat lapseni, työpaikkani, taloni? Unelmoin vuosia siitä, kuinka alkaisin odottaa lasta, kuinka kertoisin siitä äidille, kuinka hän riemuitsisi ja kertaisi aikaa, jolloin hän odotti minua. Etsisimme yhdessä vintistä vanhoja vauvanvaatteita ja taittelisimme ne valmiiksi kaappiin odottamaan pientä käyttäjäänsä.

Miksi en saanut sitä?