Huomenna tulee 3 viikkoa äidin poisnukkumisesta. En halua käyttää sanaa "kuolla". En tiedä miksi. Kaikille olen sanonut, että äiti nukkui pois, koska se kuvaa tapahtunutta parhaiten. Eilen saimme äidin tuhkat kotiin. Nyt odottelemme kesää, jolloin pääsemme viemään tuhkat järvelle äidin toiveen mukaan. Aiomme muodostaa venekulkueen jotta kaikki läheiset pääsevät mukaan. Itkin kun näin tuhkan. Valkoharmaata jauhetta on äidin maallinen, kaunis keho nyt. Itkin myös myöhemmin, kun Täydellisissä Naisissa Lynette sai kuulla olevansa terve. Sattuu, kun ajattelen, kuinka epäreilu on kohtalon käsi, joka toisille antaa ja toisilta vain ottaa. Miksi äiti ei saanut olla terve? Miksi minä en saanut jakaa äidin kanssa asioita, joita olen odottanut pienestä asti? Itken joka ilta. Jos en ole töissä, itken päivälläkin. Joskus nauran ja lasken leikkiä äidin hupsutuksista. Huomasin, että vaikka olen kova itkemään jo muutenkin, yleensä itku lakkaa jos joku lohduttaa. Kun itken äitiä, se ei meinaa loppua millään. Tuntuu että voisin itkeä kuukausia.

Haluan nyt kertoa, mitä koin äidin siunaustilaisuuden jälkeen illalla. Olin sulhon kanssa saunassa. Itkin aika paljon, päivä oli ollut raskas. Kysyin sulholta "uskotko, että äiti on täällä meidän kanssa?". Hän sanoi "kyllä se tuntuu siltä". Sanoin "äiti, mulla on sua niin kauhea ikävä". Sekunnin päästä saunan valo alkoi himmentyä ja lopulta sammui. Luulimme, että lamppu paloi, mutta pesuhuoneessa ja pukuhuoneessa kävi samoin. Isäni kertoi, että myös yläkerrassa valot himmenivät ja sammuivat, ja akvaarion suodatin hidastui ja pysähtyi. Ulkona oli tyyntä, eikä meillä ole ikinä mennyt sähköt noin pikkuhiljaa. Sitten kun lakkasin itkemästä, sähköt tulivat takaisin. Jonkun mielestä sattumaa, mutta minulle tästä koitui niiiin suuri lohtu.