Jopa vierähti aika nopeasti kesällä... En ajatellutkaan koko blogia. En halunnut lukea äitiin liittyviä kirjoituksiani täällä, mutten halua poistaakaan niitä, jos ne auttavat jotakuta. Kesän jälkeen liian aikaisin alkanut syksy tuntui järkytykseltä - kesällä jo pelkkä lämmin ja valoisa sää riitti unohtamaan ahdistavan kevään hetkeksi... nyt kylmä ja armoton syksy riisuu puut, riisuu minut esille turvallisesta pesästäni.. olen taas ajatellut äitiä, surrut enemmän. On niin ikävä. Pelkään joulua... ei se ole enää ikinä samanlainen. Ennen rakastin joulua. Nyt se uhkaa minua. Se muistuttaa muutoksesta, että jotain on nyt muuttunut lopullisesti, meitä on yksi vähemmän nyt. Äiti teki meille joulun. Kuka sen nyt tekee? Isä sanoi, ettei meidän ole pakko viettää koko joulua, jos se tuntuu liian pahalta. Kuitenkin sanoin hänelle, että haluan viettää sitä siksi, koska äiti piti joulusta ja panosti siihen joka vuosi. Ehkä tänä vuonna onkin Äidin muistojoulu. Se sattuu. Sattuu sattuu sattuu, eikä pääse pakoon. Se tulee, ei joulua voi unohtaa tai kiertää - se näkyy kaduilla jouluvaloissa, näyteikkunoissa, tonttupukuisissa lapsissa. Televisio ja radio täynnä jouluohjelmaa. Lehdet jakelevat jouluvinkkejään. Naapurit kantavat kuusta sisälle. Miten joulua voi varoa - ei mitenkään. Pelottaa.