Äidin poisnukkumisen jälkeen menin heti seuraavana päivänä lenkille. Sen jälkeenkin hikoilin lenkkipolulla joka päivä, kunnes seuraavalla viikolla uskaltauduin jo salille. Viime viikolla rohkaisin mieleni ja menin combattiin huolimatta siitä, että tuntui kuin kaikki tietäisivät. Tukea on onneksi tullut kiitettävästi, ja sydäntä lämmittää kun huomaa, että hädän sattuessa minulla on paljon ihmisiä joille jutella.

Eilen olin nyrkkeilyssä. Puolet tunnista oli rankkaa kuntopiiriä ja toinen puolisko yhtäjaksoista säkin pieksemistä. Puhdistuin taas. Isä ja sulho varoittelevat, että taas huomaamatta minulle voi tulla ylikunto, niin kuin niin usein ennenkin. Että lenkillekin voisi mennä koirien ehdoilla, eli pysähdellä jatkuvasti nuuskuttamaan jokaista puunjuurta ja kävellä yhtä hitaasti kuin koirani kun niillä on nenä maassa kiinni. Ei voi. Minä tarvitsen hikeä. Hiki tuo minusta ulos surun, vihan, paineet, kuona-aineet ja kaiken kuorman, jota en juuri nyt enkä yleensäkään jaksa harteillani kantaa. En koe hyödylliseksi mennä lenkille, jolla ei tule hiki. Olen toki väärässä, myönnän sen. Kaikenlainen liikunta ja varsinkin se vaihtelu on hyväksi. Mutta minä olen liian jäärä. Minun on pakko saada hiki otsalle, kainaloon, lapaluiden väliin. Ai sitä tunnetta, kun pääsee lenkiltä/salilta/combatista/nyrkkeilystä/pumpista kotiin saunaan. Otan hikiset vaatteet pois ja haisen kuin pieni sika. Sitten pesen kaiken pois ja aloitan alusta taas huomenna.