Toissapäivänä äitini ja isäni lähtivät Teneriffalle. Äiti oli tuotu lentokoneesta pyörätuolilla, koska hänen jalkoihinsa kertyy jatkuvasti kauheasti nestettä, ja kävely on joskus tuskallista. Sinnikkäästi hän halusi kuitenkin matkalle lähteä. Pakosti tulee mieleen ajatus, että matka olisi hänen viimeisensä. Jouluna mietin samaa - onko tämä viimeinen joulu, kun kaikki ovat yhdessä?
 
En ole ollut kuin yhden kerran pois koulusta äidin takia. Saisin sairaslomaa jos haluaisin, mutta jotenkin tunnen, etten olisi oikeutettu siihen. Joskus tuntuu kyllä niin lohduttomalta mennä kouluun, kun luokkalaiseni (niin ihania kuin ovatkin) ovat niin paljon nuorempia, eivätkä he osaa oikein ajatella, miltä tuntuu olla se, joka huolehtiikin äidistä.
 
Heille vanhemmat ovat ärsyttäviäkin auktoriteettihahmoja, joiden kurinpito on kuitenkin se asia, jonka vuoksi oma elämä tuntuu niin turvalliselta. Tyhmää enää 21-vuotiaana kaivata sitä turvaa, mutta kyllä minulla on ikävä aikoja, kun äiti varasi ulkomaanmatkamme, piti huolta passeista, auttoi värjäämään hiuksia ja pukemaan vanhojentanssipukua ylle. Nyt minä laitan hänelle sukat, käsken lepäämään, kyselen millä tavoin voisin auttaa ja katson kun hän itkee kertoessaan, miten oli säikähtänyt luiden menneen poikki, kun iso koiramme kaatoi hänet vahingossa.