Äidin viimeinen toive (kirjaimellisesti viimeinen, tämän jälkeen hän ei voinut enää puhua) oli, että hänet tuhkattaisiin ja tuhkat heitettäisiin Päijänteeseen. Virallisesti näin ei saisi tehdä, mutta mitä pahaa tuhka voi tehdä luonnolle? Ei mitään. Juhannuspäivänä lähdimme veneellä kohti äidin lempipaikkaa Päijänteellä. Olimme kahdella veneellä. Sedälläni on iso vene, jossa oli isäni, minä, veljeni, mieheni, isän veli, hänen vaimonsa, heidän poikansa ja isän kaksi siskoa. Pienessä soutuveneessä oli isän toinen veli, hänen poikansa ja joku kolmas, ehkä isäni paras ystävä. Äitini paras ystävä ei ehtinyt paikalle, mutta hengessä oli mukana monta ihmistä, jotka eivät syystä tai toisesta päässeet järvelle mukaan. Rannalta tapahtumaa katselivat äidin veli, hänen vaimonsa sekä lapsensa ja äidin äiti.

Oli kaatosade, kun lohduttoman itkun saattelemana kaadoimme tuhkat järveen. Perään laskimme kukkia monen kimpun verran. Lopuksi täytimme uurnan kivillä ja naulasimme sen umpeen. Upotimme sen järveen. Lähdimme rantaan päin, ja aurinko alkoi yhtäkkiä paistaa. Ihan kuin silloin kun äiti nukkui pois - kun äidin tila huononi yöllä, alkoi lumimyrsky, joka loppui tasan kuudelta seuraavana iltana, kun äiti lakkasi hengittämästä. Äiti oli luonamme, katselemassa kuinka täytimme hänen toiveensa.

Ensi vuonna menemme äidin lempipaikkaan ulkomaille. Säästimme pienen määrän tuhkaa, jonka ripottelemme mereen sillä rannalla, jolla äiti kaikkiaan yhdentoista loman verran otti aurinkoa ja nautti.