Ikävä. Ikävä. Ikävä, ikävä, ikävä.

"How can I miss you if you never go away" -tilanteet ovat tuttuja parisuhteissa. Mutta kun läheinen nukkuu pois, sitä viettäisi vaikka loppuelämänsä jokaisen minuutin hänen seurassaan kyllästymättä, jos hänet vain saisi takaisin.

Olen aina ajatellut, ettei saa mennä nukkumaan sopimatta riitaa. Ikinä ei voi tietää, mitkä ovat viimeiset sanasi rakkaalle ihmiselle - ikinä ei saa pitää itsestäänselvyytenä läheistä ihmistä, vaikka tätä näkisi joka päivän joka sekunti. Kyllähän siihen syyllistyy jokainen joskus, mutta sitten kun menettää jonkun niin rakkaan ihmisen viereltään, alkaa oikeasti oppia arvostamaan läheisiä ihmisiä ja yhteisiä hetkiä. Minä tosin syyllistyn nykyään vielä entistäkin enemmän ylihuolehtimiseen. Pelkään jatkuvasti menettäväni rakkaat läheiseni. Äidinkin kohdalla kyse oli terveestä, vielä nuoresta naisesta, jolla piti olla pitkä tulevaisuus edessään. 2,5 vuotta myöhemmin äitiä ei ole. Kuolema kerää pois kenet haluaa. Ei se paskiainen katso aikaa eikä paikkaa. Sille kaikki me olemme kasvotonta massaa, jota pitää karsia jotta uutta mahtuu tilalle. Mutta kukaan uusi ei voi ikinä olla yhtä hyvä, yhtä tarpeellinen, yhtä puhdas, kuin äiti oli. Korvaamaton, rakas äiti.

Välillä mietin, enkö ansainnut enempää yhteisiä muistoja äidin kanssa? Enkö ollut tarpeeksi hyvä saadakseni pitää äidin täällä, näkemässä tulevat lapseni, työpaikkani, taloni? Unelmoin vuosia siitä, kuinka alkaisin odottaa lasta, kuinka kertoisin siitä äidille, kuinka hän riemuitsisi ja kertaisi aikaa, jolloin hän odotti minua. Etsisimme yhdessä vintistä vanhoja vauvanvaatteita ja taittelisimme ne valmiiksi kaappiin odottamaan pientä käyttäjäänsä.

Miksi en saanut sitä?